Julkaisuja muualta

Turun Sanomat 11.8.2012

Ehta Disney-musikaali kielipoliittisilla mausteilla

Syyskauden aluksi perinteikkään helsinkiläisen Aleksanterin teatterin salin täyttää Suomessa uudenlainen tapa tuottaa näyttämöviihdettä. Vuonna 2010 nuorten teatterin ammattilaisten perustama Polar Illusions on harvoja Suomessa toimivia yksityisiä teatterituotantoyhtiöitä. Yhdistysmuotoisena toimivan pohjoismaisen yhtiön tavoitteena onkin nostaa musiikkiteatterin tasoa Pohjois-Euroopassa kulttuuriyhteistyön keinoin. Yhtiön ensimmäinen produktio, Aladdin-musikaali onkin laadukasta ja innolla tehtyä koko perheen viihdettä maustettuna pienillä kielipoliittisilla ja suvaitsevaisuutta ylistävillä ripauksilla.

Suomessa ensimmäistä kertaa nähtävä Broadway-menestys perustuu Disneyn 1992 valmistuneeseen samannimiseen animaatioklassikkoon josta laulut, visuaalinen ilme ja tarinakin on lähes suoraan siirretty näyttämölle. Niin, tosiaankin parikymmentä vuotta vanhoja piirrettyjä kutsutaan jo klassikoiksi ja niiden parissa kasvaneet nuoret vanhemmat tuovat arvatenkin lapsensa innolla tutustumaan itselleen tuttuun tarinaan ja tapaan kertoa.

Alun perin Tuhat ja yksi yötä satukokoelmasta tunnetuksi tullut tarina on näyttämöversiona kaksikielinen. Jim Luigsin ja Jose Cruz Gonzalezin käsikirjoittamassa musikaalin alkuperäisversiossa henkilöt puhuvat englantia ja espanjaa, suomalaisessa versiossa luonnollisesti suomea ja ruotsia. Kaksikielisyys on rakennettu ennen kaikkea juonen kiemuraksi, mutta se tuo esitykseen mukaan myös kielipoliittisen lisävireen.

Kaksikielisyyttä ja kielimuureja

Agraban kaupungissa vallitsee kahtiajakautuneisuus. Sulttaanin hovin vallanhaluinen suurvisiiri, Markku Nenosen Disney-pahikselle kuuluvalla karismalla esittämä Jafar on taikonut lampun hengen avulla hallitsijat ja kansan puhumaan eri kieliä, eivätkä kansalaiset ja hoviväki enää ymmärrä toisiaan. Ainoastaan Jafar itse sekä muutama puhuva nokkela eläin puhuvat sekä suomea että ruotsia.

Kaksikielisyys toimii näyttämöllä yllättävänkin mainiosti. Eläimet ja hovin kääntäjät tulkkaavat lennossa ja kahden kielen solinasta muodostuu ehkä hieman sekava, mutta uskoakseni myös toista kieltä taitamattomalle ymmärrettävä puhemaisema. Myös lapsikatsojat tuntuvat pysyvän juonenkäänteissä riittävästi mukana.

Nyt siis suloisen ja vapaudesta haaveilevan prinsessa Jasminen (Anna Victoria Eriksson) ja kadulla rottana elävän köyhän Aladdinin (Jon-Jon Geitel) rakkauden tiellä on ei ainoastaan luokkaero vaan myös kielimuuri.

Taikalampun henki, parhaat viihde-energiansa peliin pistävä Antti Pääkkönen pitää kuitenkin huolen, että myös näyttämöllä rakastavaiset saavat toisensa ja lopussa sulttaanin hovi ja kansa elävät jälleen sopuisassa kaksikielisessä paratiisissa toisiaan ymmärtäen ja tuloerot unohtaen.

Pinnallista suvaitsevaisuutta

Menevässä viihdepaketissa ei sinänsä ole moitittavaa. Lavastus ja tehosteet ovat Disney-mittakaavassa hieman kotikutoisia, mutta nuoren Samuel Harjanteen ohjaus on vauhdikas. Sekä suuremmissa rooleissa nähtävät esiintyjät että parikymmenpäinen ensemble laulavat ja tanssivat taitavasti ja näyttelevät genreen kuuluvaan ylivirittyneeseen pirteään tyyliin – huumoria unohtamatta. Mutta tarjotuista yhteiskunnallisista virityksistä huolimatta hyvällä tahdollakin tarkasteltuna musikaalin kantaaottavuus on hattaraakin keveämpää.

Monitaitoisen ja -taustaisen tekijäjoukon vilpittömän innostuksen voi jo itsessään nähdä jonkinlaisena vastalauseena sisäänpäin kääntyvää Persulandiaa kohtaan, jossa kaikki erilaisuus on pelottavaa ja kaikki vieras on uhka. Mutta mitä yli 6-vuotiaille suunnattu esitys sitten tarjoaa vaihtoehdoksi jurotukseen ja ennakkoluuloisuuteen?

Musikaaliin jo genrenä kuuluva kepeä queer-viritys, kaksikielisyys ja kansainvälinen esiintyjäjoukko pitävät huolen, että erilaisuuden sietämisen ja vapauden teemat ovat vahvasti esillä. Mutta käteen jää jälleen ainoastaan ylipirteää ja pinnallista disney-suvaitsevaisuutta. Tarinan opetuksenakin on jo liian tutuksi tullut talent- ja idols-sukupolven mantra: saat olla just sellanen kun sä oot. Joillekin mahdollisesti rohkaisuna toimiva mantra pitää valitettavasti aina sisällään ehdon: kunhan olet tarpeeksi kaunis, lahjakas ja jännittävä.

Eeva Kemppi



Helsingin Sanomat 12.08.2012

Aladdin-musikaali on nuorten voimannäyttö

Parinkymmenen vuoden takaiseen piirroselokuvaan pohjautuvan Disneyn Aladdin-musikaalin toteutus on komea avaus uudelta suomalais-ruotsalaiselta Polar Illusions -tuotantoyhtiöltä.

Nuorilla tekijöillä on tyylilaji hallussaan ja resurssit ovat riittäneet näyttävään visualisointiin. Aleksanterin teatteri täyttyy energiasta.

Esitettäväksi on valittu Aladdinin kaksikielinen versio, jossa kansa on jakautunut eri yhteiskuntaluokkiin myös kielen osalta.

Taikalamppu on osunut ensin katalan Jafarin (Markku Nenonen) käsiin. Jafarin toivomuksesta kaikki muut ihmiset ymmärtävät vain yhtä kieltä, jotta hän pystyisi hallitsemaan yhteisöä.

Alkuperäiskielten englannin ja espanjan vaihtaminen suomeksi ja ruotsiksi ei suju ongelmitta. Kaksikielisyys tekee esittelyjaksosta kankean, kun kaikki pitää selostaa kahteen kertaan. Tulkkeina toimivat molempia kieliä yllättävästi osaavat tarinan eläinhahmot.

Alussa tuntuu vanhanaikaiselta, kun nälässä elävä kansa puhuu suomea ja todellisuudesta vieraantuneen sulttaanin hoviväki ruotsia. Katsojan on asioiden tankkaamisesta huolimatta mahdotonta hahmottaa, minkälaisessa todellisuudessa eletään.

Onneksi satu saa vallan.

Kaikki portit avautuvat, kun sulavaliikkeinen lampunhenki (Antti L. J. Pääkkönen) huudattaa yleisöä heittämällä esille kysymyksen: Onko tämä musikaali?

Apina (Hanna Mönkäre), muhkea tiikeri (Ville Erola), sisukas papukaija (Jerry Wahlforss) ja jopa aarrekammiosta löytyvä lentävä matto (Soile Ojala) ovat verrattomia persoonallisuuksia.

Musikaalin pääparista Jon-Jon Geitelistä ja Anna Victoria Erikssonista löytyy kaunista kirkasotsaisuutta. Geitelin esittämän Aladdinin loppuratkaisu kohoaa ylevään jalouteen.

Ohjaaja Samuel Harjanne on tehnyt tyylikkään ratkaisun pitäessään tarinan ytimen puhtaana melodraamana. Nykyajan viihdekulttuuriin ja musikaaliperinteeseen kohdistuva satiiri on keskitetty aikakaudet ylittävän henkiolennon esitettäväksi.

Toimiva on myös liikuteltavista osista koostuva lavastus, joka mahdollistaa monipuolisen tilankäytön ja tuo näyttävästi esille esiintyjäryhmän värikkäät puvut.

Esityksen suurin ihme on musiikki. Millään ei saa selvää, mistä orkesterin soitto kantautuu, eikä käsiohjelmassa mainita ensimmäisenkään muusikon nimeä. Balanssit ovat kuitenkin kohdallaan ja ensi-illassa laulajat selvisivät tilanteesta vaivatta.

Lauri Meri